There was a huge fight, I lost.

     Joka kerta kun mä vajoan pohjalle siitä löytyy merkintä mun päiväkirjasta. Lueskelin uusinta päiväkirjaani jonka ostin viime marraskuussa. Oon pudonnu aika monta kertaa. Ja taas sitä mennään. Itsemurha pyörii mun ajatusten reunoilla ja päätetty on taas kerran että kuukausi eletään pelkillä esansseilla ja kalorittomilla myrkyillä. Viime yönä olin vähällä repiä ranteet kappaleiksi, onneks en kuitenkaan. Hullua. Jotenkin tän kaiken keskellä mä yritän vakuuttaa itelleni että mullahan menee paremmin kun aikoihin. Ja melkein oon siinä onnistunu.

     Mä vaan haluan olla laiha, ilonen, normaali ja silti täydellinen. 

     Oon menettänyt uskoni ihmisiin, taas kerran. Ne tekee anoreksiasta ja viiltelystä pelkän vitsin. Se että jollain väitetään olevan anoreksia sen takia ettei kerran syö kouluruokalassa on niin hauskaa. Ja jos jonkun koe menee huonosti tai opettaja antaa paljon läksyjä niin joku heittää kommentin "cut cut". Ja kaikki nauraa. Pitäisivät vaan ne turpansa kiinni kun eivät tiedä millasta helvettiä elämä voi olla. Hyvähän niitten on vitsailla kun ei ole kukaan kokoajan huutamassa niille kuinka arvottomia ja läskejä ne on. Antaisivat vaan olla.

xxx

Feeling better...or not?

     Viime ilta/yö oli paras ikinä. Mä unohdin kaiken ja me vaan tanssittiin. Oltiin mun kaverin kanssa yhessä tapahtumassa bilettämässä. En vaan pääse yli siitä kuin ihana tunne se oli. Bileet! Se oli täydellistä. En olis voinu edes kuvitella miten hauskaa meillä tulis olemaan. Pari muutaman vuoden vanhempaa jätkääki tuli juttelee meille. Luuli meitä niitten ikäsiks. Ja kaikki ilman alkoholia! Saavutus. Paras ilta pitkään, pitkään aikaan. Vielä aamullakin bilefiiliksissä.

     Toisaalta rupesin tänään miettimään tän koko jutun järjettömyyttä (taas kerran!). Päivällä mulla saattaa olla jopa ihan ok olo ittestäni, mutta sillä sekunnilla kun mut jätetään yksin ilman häiriöitä viha on suunnaton. Miten mä olen saattanu päästää itteni näin läskiksi?!? Miten... Yöt on ihan hirveitä. Jos en kato kolmeen asti kännykkää tai lue jotain niin pyörin sängyssä tunteja inhoten itteäni. Tai sitten kuuntelen mutsin ja faijan riitelyä alhaalla, kuten taas tänään. Nekin vois opetella nielemään vihansa niinku ne mulle on opettanu. No jaa.

     Ja ruoka postaus on tulossa, en oo ehtiny/jaksanu (LAISKA!) vaan vielä ottamaan kaikista kuvia.

xxx

You never care about me, so why should I care about me?

     En oo taas kirjotellut kun en vaan jaksa. (Anteeks.) Päivät matelee eteempäin samanlaisina, tylsinä ja tarpeettomina. Ainoan vaihtelun tuo onko bestis vihanen vai ei. Mun päivät menee yleensä näin:

 -herään aamulla ja syön ehkä jopa aamupalan (yritän skipata)

 -kävelen kouluun

 -hymyilen, nauran, olen kunnossa

 -himaan ja istun sohvalle (, ja nukahdan joskus)

 -mieli huutaa RUOKAA! (ei sais ahmia)

 -mutsi saapuu himaan, ehkä iskäkin

 -kännykkä, musaa ja nukkumaan

...

ei frendejä, ei mitään elämää tän sairauden ulkopuolella. Toisin mä onnistun kaikki muut vakuuttamaan, jos vaan vois ittensäkki niin helposti.

Sain maanantaina sen papillooma-virus rokotteen ja käsi on hemmetin kipee vieläkin. Se terkkari ahistaa mua. Pelottaa jos se huomaa jotain. Näin muuten siellä terkkarin seinällä yhen lapun jossa oleva runo oli niin totta ku o mahollista:

Meijät on unohettu. Eihän siinä mitään, kunhan ne vaan sitten lupaa löytää kaikki uudestaan.

xxx

I'm not crazy. My reality is just different than yours

     Mutsi on ihan sekasin. Se väittää että mulla on syömishäiriö. Ja nyt se sanoo että koko perhe menee dieetille. Selvä...? Joko se uskoo mua, tai sitten se vaan tietää että jos joku ei oo potkimassa sitä persuksille niin se luistaa säännöistä. Tai todennäkösesti molemmat. Se on kuulemma varannut ajan jollekkin ravitsemusterapeutille. Sunnuntaista lähtien tämä perhe on menossa kohti terveellistä elämäntapaa, kai. Ja iskä lähtee huomenna kiinaan työmatkalle. Miten mun on tarkotus jaksaa mutsia yksin. Ja mulla on huomenna koulua, jippii -.- 

     Tää koko juttu terveellisestä elämisestä on menny ihan hulluksi ympäri maailmaa. Kaikki vihaa itteensä, kukaan ei syö oikein. Standardit vaihtelee, eikä kukaan oo samaa mieltä yhtää mistään. Ihmiset menee dietiltä toiselle, välissä syöden kaikkee mahdollista. Missä vaiheessa syömisestä tulee ongelma, kysyy ne joilla ei syömishäiriötä oo ollu. Mä kysyn, kuka syömiseen normaalisti suhtautuu? On typerää kysyä keillä on ongelma kun kaikki ihmiset jotka sä tänäänki oot nähnyt, ei oo täysin tyytyväisiä. 

     Ja syömishäiriöissä, itelläni ja oon huomannu että monella muullakin, aluksi sulla on se terve puoli taistelemassa sairasta vastaan. Myöhemmi, kuten mulla nyt, taistelussa on eri puolet mu syömishäiriössä. Minä itse oon vähän niinkuin ulkopuolisena seuraamassa tilannetta. Anoreksia / bulimia / urheiluhullu. En halua syödä mitään / haluan syödä kaiken ja oksentaa / pitää syödä juuri sen verran että jaksaa tehä hyvää työtä salilla. Paastoapaastoapaastoa / syöoksennasyö / juoksejuoksejuokse. Mun elämää kontrolloi niiden käskyt ja se että sun oma pääs tappelee ittensä kanssa, se on hankalaa.

xxx

Oh darling, what have you done...

     Ja siinä se taas meni, yli puolitoista kuulautta turhaa taistelua. Viime yönä stressi oli paha, ahdistuneisuus ylitti kaikki maholliset rajat ja paniikkikohtaus tuloillaan, päätin sitten taas tarttua terään. Ranteet vaan auki, niinku jotkut sanoo. Mitä mä taas menin tekemään... Ei noi edes ollu syviä, enemminki naarmuja jotka vuosi vaan vähän verta. Ennen ne oli paljon syvempiä. Välillä se oli pelottavaa kuinka paljon mun reisistä tuli sitä verta. 

     Mä rakastan sitä tunnetta, rauhaa joka työntää kaikki muut ajatukset pois. Ei mitään muuta kuin se veri ja kipu, ei mitään muuta. Tänäänkin mä tunnen ton hirveen möykyn mun päässä. Se vaan kasvaa ja kasvaa kunnes mä tapan sen. Pää on ylikuormitettu, kokeita, ruokaa, lekille, lahjat piti ostaa, sovi leffa, suunnittelukokous..... sammuttakaa joku mun aivot. Ainoo pause-nappi on haavat. 

^mä haluun ajatella että tää on mun taidetta. En mä osaa maalata tai piirtää, kuvia mä osaan ottaa, itteäni mä osaan vahingoittaa.

xxx

Feeling skinny? Oh hell no, I want to be drunk!

klo 00:22

     Päästiin mun kaverille. Mut ei ollu juomia. Saatana, oma puolen desin limoncello/vodka sekotus piti riittää. Ei se ehkä mitään. Oon mä kuitenki ilosempi kun eilen tai ilman mitään alkoholii. Hitonhitonhitto... haluun humalaan. Siinä tilassa ei kiinnosta yhtään mikään vitun päänsisänen ongelma, haluun vaan juhlia. (Anteeks mun kiroilusta mut en vaa jaksa)

edit klo 23:16

     Itseinhoa joka ei lopu. Kävästiin juoksemassa noin kolmen aikaan yöllä pihalla. Mäki olin mukana, huusin ja nauroin mut kuulemma oon silti aina se kiltti tyttö. Alkaa ottaa seki päähä. Oon aina SE kiltti tyttö/melkein jo aikuinen, kaikki sanoo niin. Mun vanhemmat, isovanhemmat, kaikki saatanan aikuiset ja mun kaveritki. Ainoo joka tietää ees jotain totta musta on minä. Mäkään en perkele kaikkee tiiä. Mut sen tiiän et jos ei olis tätä päähänpinttymää täydellisyyden pakosta nii en olis enää kiltti. Niitä pelottais jos ne tietäis yhtää mitään.

 ^päiväkirjasta tänään aiemmi

     Elinkautinen on hyvä sana kuvaamaa tätä. Vaik kuinka parantuis, joutuu silti koko loppuelämänsä pitämää huolta siitä ettei mee dieetille tai että äänet ei ota uudestaan haltuun. Ja ei välttämät parannu.

(thinspo, älä mee enää alas jos et haluu nähä)

 { mä en tietenkään oo noissa kuvissa mut siis kaikki mun editoimia }

xxx

AHDISTAA

Osaako kukaan auttaa? Hei. Sä siellä, tiedätsä miten tästä pääsee pois? Joku auttakaa mua. Miten pääsen pois... Hei. Kukaan? Mä. En. Pysty. Tähän. Ahdistaaahdistaaahdistaa. Ei pysty enää olemaan ilman sitä perkeleen terää... joku hei...

 auta mua

2014 is a New beginnig, you can chan - forget it

     Uusi alku, uusi mahollisuus lopettaa tää hulluus. Nii varmaan. Ei kiinnosta pätkääkään. Koko viime vuosi meni sumussa.  Tää vuosiki alkanu ihan hemmetin hyvin. Huomiset bileet ei ehkä järjesty ja mutsi huomas arvet mun reisissä. Bravo! Henkisesti romahin ku sain kaverilta viestin että ei ehkä saadakkaan sen kämppää käyttöön. Olin nii odottanu että kaikki olis hyvin edes yhen yön ajan. Ei jaksa enää tätä. Neljä kiloo oon varmaan läskistynyt loman aikana ja koe kirjat lojuu vieläki koskemattomina. Ärsyttää oma laiskuus, paastoomista tiedossa sillä sekunnilla ku koulu jatkuu. Pakko. Pudottaa. Painoo.

     Tuli saunan jälkeen kuistilla mieleen yhestä dokumentista: "Lost in a high society where utopian families give birth to instant lawyers. Lost in hallways lined with gold framed women, beautiful red roses and perfect smiles. And lost in a world where everything is so wonderful wonderful."  Jotenkin mä tunnistan itteni olevan siellä, täysin eksyksissä. Tietämättömänä siitä mitä tekis elämällä. Täydellisten kulissien takana missä kaikki on niin ihanaa. Täydellisten talojen, kuvien ja autojen viidakossa ympäröitynä kalleilla koruilla ja vaatteilla. Mukavissa perheissä missä mikään ei ole vikana. Äidit ei petä, isä on aina kotona ja lapset onnellisia. Hyvähän mulla on elää. Valheessa on hyvä olla. Tietysti.

     Antais vaa kaikki mun olla.

xxx

Ja sitten tyttö putosi. Pakkohan sen oli kun ei tarinakaan muuten etenisi.

     Lipsuilua, hapuilua ja itteni vihaamista. Konetta en oo taaskaan vaivautunut avaamaan, laiska kun oon. Koko tää joululoma menee päin persettä. Päivä päivältä vihaan itteeni enemmän kun pitää syödä joka ateria perheen kanssa. Oksentanu en oo kertaakaan. Ahdistaa ja nukkuminen ei onnistu ennen tunnin pyöriskelyä sängyssä. Kohta ei varmaan yhtään hiusta päässä jäljellä öisten kohtausten takia. Vaakaa ei ole joten ei voi tietää kuinka paljon painaa. Vielä enemmän ahdistusta. Läski läski läski minä. Huomenna vanhemmat menee töihin ja mummia on helppo huijata. Aamulla aina ennen aamupalaa 40 vatsaa, 10 punnerrusta, 15 kyykkyä ja 100 x-hyppyä. Lounaan jälkeen meen varmaan lenkille. Voin varmaan oksentaa ulkona. En pysty enää ajattelemaankaa mitään muuta kuin tätä. Kaikki muu unohtuu. Pitäis olla tarkempi asioiden kanssa. Kokeita kolme ekalla viikolla kun koulu jatkuu enkä yhteenkään lukenut.

     Liikaa tekemistä, liian vähän aikaa eikä ketään joka haluais tai jaksais kuunnella. Ei sen puoleen et mä mitään kertoisinkaan. Pakko vaan painaa. Pakko yrittää parhaansa vaikkei jaksais enää sekuntiakaan. Pakko juosta, pakko jättää ruokia syömättä. On vaan pakko. Viiltely vapaakin oon vielä. 1 kuukausi ja 9 päivää oon taistellu, ihan pikkasen vielä jos ees jaksais.

xxx

Fakesmiles, makeup, high heels and long sleeves. How did we ever get here...

     Paljon ajattelua siitä mitä oon tehnyt viimeisen vuoden aikana. Tuhonnut tulevaisuuttani. Mä ajattelin ensin että en voi syödä. Olen hirveä ihminen jos syön. Paisun, pullistun ja en pysty enää lopettamaan syömistä. Mutta kuukauden kuluttua mulla oli nälkä. Kuukaudessa oli pudonnut neljä ja puoli kiloa. Kylkiluut alkoi näkyä, mä olin heikko. Päätä särki koko ajan ja polveen sattui vielä enemmän. Olin silti ekstaasissa. Näinkö helppoa se oli? En huomannut edes katsoa mitä mä tein itselleni. Aloin viiltelemään. Silti tuntu kuin olisin voittaja. Kunnes söin. Se oli hirveää. Ahmin levyn valkosuklaata ja söin päivällisen. Tiedän että tuo ei ole paljoa mutta siihen asti olin yli kuukauden syönyt noin 200cal päivässä. Yritin oksentaa. Pelotti. En pystynyt siihen ja itkin koko yön. Maaliskuusta kesäkuuhun oli pahinta aikaa. En enää välittänyt mistään. Ahmin välillä, oksensin harvoin. Olin kotona selaamassa läpi instagramin kaikki thinspo kuvat. Aluksi mua oli pelottanut että entä jos kasvu pysähtyy tai jotain hirveää tapahtuu. Eipä sekään pyörinyt turhaan päässä. Välillä halusin kuolla ja sain paniikkikohtauksia jos yritin olla viiltelemättä kahden päivän ajan. Menkat loppui kolmeksi kuukaudeksi. Kesä tuli ja ensimmäinen helpotus täydellisyyden hakemisesta. Vihasin itseäni vielä enemmän koulun alkaessa, painoin 54kg. Aloin ahmimaan enemmän. Useammin. Ja oksentamisesta tuli välttämätön paha. Nyt en enää pysty syömään normaalisti. Vaikka kuinka yritän, menetän kontrollin kokonaan. Jonka jälkeen on hirveä olo, haluaisi vain paiskoa tavaroita ja olla syömättä koko loppuelämä. Ja sitten on vuorossa vessareissu ja oksennus. Montakin kertaa päivässä. 

     Vuosi mennyt hukkaan itseni vihatessa. Mitään en ole saavuttanut. En ole yhtään viisaampi. Oppinut vain asioita jotka auttavat syömisvammauttani. Aavistus siitä että ellei kukaan mua paljasta, ensi vuosi tulee olemaan sama. Masentavaa.

xxx

Which will you lose faster, the pounds or yourself?

     Jouluaatto, se tuli ja meni. Mä yritin ihan tosissani olla välittämättä siitä mitä söin, ajattelematta sitä kuinka lihava olen. Osittain onnistuin. Ruoka oli hyvää enkä ajatellut sitä edes niin paljon, en myöskään laskenut kaloreita. Mutta arvatenkin joka kerta kun vahingossakaan vilkaisin itseäni inhotti. "Nää uudet villasukat on ihanat, ai katos kuinka läskit tukkireidet mulla on." Ajatukset harhaili enkä pystyny keskittymään. Vaikka kuinka yritin niin saatoin jäädä tuijottamaan lattiaa vartiksikin. Harmittaa kun en pysty edes nauttimaan joulusta. En pysty nukkumaan ja kaikki ajatukset aina palaa siihen miltä näytän. Vuosi sitten mulla oli mahdollisuus vielä valita, niin mä ainakin uskon. Mä olisin voinut sanoa ei laihduttamiselle. Nyt en pysty siihen enää yksin. Eikä kenellekkään voi sanoa mitään. Kaikki vaan nauraisi, enhän oo edes laiha. Idiootti.

     Katoin tossa äsken dokumentin joka kertoi kuinka lapset miettivät ulkonäköään jo hyvin nuorina. Yhdessä kohdassa sanottiin että lapsia kohdellaan kuin aikuisia liian aikaisin. Tuli mieleen että muistan kun olin yhdeksän meillä sanottiin aina että tässä perheessä on kaksi aikuista ja kaksi lasta, minä ja äiti aikuisia ja iskä ja mun pikkusisko lapsia. Mun piti käyttäytyä aina hyvin. Jutella vanhempien kanssa. Suhtautua asioihin samanlaisella järkevyydellä kuin aikuiset. Tehdä kaikki niinkuin pyydetty. Mun pikkusisko oli sillon viisi. Sen annettiin olla lapsi, mun lapsuus loppu kun olin kahdeksan, äiti ja isä ei jaksanut kahta pikkusta. Viimeistään kun olin täyttänyt kymmenen ja vaihtamassa koulua en voinut enää leikkiä. Siitä lähtien ulkonäkö on ollut kaikki kaikessa ja täydellisyys joka päiväistä. Nykyään 14 vuotiaana mun vanhemmat ei voisi edes kuvitella sitä että en olisi se tyttö joka on parhaimpia koulussa, se jolla on paljon kavereita, joka auttaa kotitöissä, leipoo ja tekee ruokaa siskolleen, on laiha ja näyttää vaan päivästä toiseen upealta. Mä haluan vaan yhden pikku asian, täydellisyyden.

     Tänään on tullu vihattua itteäni aika paljon. Hemmetti. No mutta ei voi mitään. Elämä on. Viiltely vapaa minä 1 kuukausi ja 4 päivää. Vuoden loppuun jos edes jaksaisin painaa niin hyvä olisi. 

Hyvää joulua kaikille! <3

xxx

...I wanna wish you a crappy christmas, I wanna wish you a shitty christmas from the bottom of my idiot heart...

     Ei näin, ei vittu tän näin pitäny mennä. Oon onnistunut piilottelemaan vuoden ja nyt sen piti huomata, näin lähellä joulua..?! Eli siis syy siihen että en ole kirjotellut tai lukenut mahdollisia tulleita kommentteja on mun äiti. Se kuuli torstaina illallisen jälkeen kun oksensin. Välittömästi kone ja känny takavarikkoon. Luulen että vakuutteluni on mennyt läpi ja äitikin lopettaa tuon typerän hössöttämisen. Sanoin että oli ollut niin hirveä nälkä että sitten kun sain rasvaista pitsaa huono olo iski. Ei ainakaan mikään valhe, enhän mä valehtele. Mutta ei se mua lääkärienkään luo raahannut. Ärsyttävintä tässä kaikessa on kyllä se että äiti sanoi tuntevansa kyllä oman tyttärensä. Että kyllä se huomaa jos jokin on vialla, ja en mä ole mikään kivikasvoinen tyttö jonka tunteita ei näkisi. Anteeks mitä?!? Miten se edes kehtaa sanoa niin kun ei vuoteen huomannut mitään. Nyt oon kaksi päivää taistellut kroppaa vastaan kun joka aterian jälkeen tuntuu siltä kuin ruoka ei vain millään suostuisi pysymään sisällä. Keho on jo tottunut siihen että aina ruuan jälkeen oksennetaan, siihen että ei jää yhtään kaloria sulatettavaksi. Ei voi ainakaan tän joululoman aikana tyhjentää vatsaa. Pakko olla vielä varovaisempi tän kaiken kanssa. 

     Paniikki. Entä jos lihon loman aikana? Entä jos ahmiminen jatkuu vaan vaikka en voi tehdä mitään niiden poistamiseksi? Niin kävi tänään. Turhauttaa, ärsyttää, vihaan itteeni. Mä vaan syön ja syön ja syön. Mihin se kaikki päättäväisyys katoaa ruuan lähellä. Mulla meni niin paljon paremmin alkuvuodesta, pudotin painoa ja urheilin. En ahminut ja tuskin söin mitään. En edes välittänyt siitä mitä käy jos jatkausin sillä tiellä. Alin paino oli 46 kiloa. Voin väittää että olin sentään vähän onnellisempi kuin nyt. Mä en jaksa esittää täydellistä enää kauan. Täydellisyys, sen havittelua mun koko elämä on. Äidin motto joka on kyllä nykyaan munkin: "Kyllä vain sen on ihan hyvin. Mutta hyvin ei ole täydellisesti". 

"Pakonomainen tarve olla täydellinen."

Jos joskus joudun psykiatrille luulen että papereissa tulee lukemaan tuo.

     xxx

I am fat, I used to be fat, I'll always stay as fat

     Sekavaa tekstiä tulossa. Tänään olis muuten mennyt ihan hyvin, aamupalalla vähäkalorinen smoothie ja illalla mandariini, soija jugurttia ja joulutorttu...mutta en tietenkään voinut olla ahmimatta. Hirvee ahdistus ja stressi. Ei pysty keskittymään koulussa, ei jaksa tehdä mitään kotona, enkä silti nuku öisin. Pitäisi saada kaikesta kymppi mutta ei henkisesti jaksa panostaa sitten yhtään. Pala naudan sisäfileetä, riisiä, banaani, mandariini, joulutorttu, suklaakakku pala, 8-10 piparia, kokonainen valkosuklaalevy ja pepe xxl laku meni kurkusta alas. Tuli se kyllä nopeasti ylöskin. Inhottaa. Miten voin edes syödä niin paljon.

     Kurkkuun sattuu aika hemmetisti. Ei voi enää oksennella. Pakko antaa ton parantua. Toisin sanoen seuraavat pari päivää pitäis paastota. Turvonnu olo. En mä jotenkin vaan pysty sisäistämään sitä että vaikka oon normaalipainoinen jotain pahaa voi käydä. Ei tää tunnu todelliselta. Ei mikään voi olla vikana, mitään pahaa ei voi tapahtua kun enhän mä ole edes laiha. Heikottaa iltapäivisin silti sen verran että tuntuu kuin voisin pyörtyä millä hetkellä hyvänsä. Pitää vaan painaa eteempäin. Tuloksia odotellessa. Toisaalta haluaisin että joutuisin sairaalaan ja ei tarvitsisi itse selittää vanhemmille että joo mulla on tällanen ongelma etten voi pitää ruokaa vatsassa ja maalina luut. En vaan ole tarpeeksi laiha, en voi antaa niiden keskeyttää mua nyt. Mä vihaan itteeni. Jos en vihaisi niin miksi hitossa kohtelisin kehoani näin.

xxx

Why do I eat when I know I'll get hungry again?

     Inhottava, ällöttävä, läski, idiootti, tyhmä, itsekuriton paskiainen. Ei ole edes tarpeeksi sanoja kuvaamaan sitä mikä mä oon. Tämä päivä oli taas siitä päästä jota en ees haluaisi muistaa. Skippasin aamiaisen ja lounaan, ainoa hyvä asia. Koulun jälkeen lähdettiin kaverien kans Burger Kingiin. Ja tietysti mun piti syödä järjettömät määrät ruokaa. En osaa tehdä mitään oikein, yhtään mitään. Söin siis steakhouse aterian JA kit kat jäätelöannoksen. Mitääääh?!? Söin tietysti kun tällainen possu olen niin kaiken. Enkä voinut edes oksentaa vessoilla, frendit odotti siinä mua. Ja arvatkaa vaan riittikö tuokaan määrä. Käytiin Ginassa ja sitten suuntasimme minne muuallekkaan kuin MacDonaldsille... Siellä otin omenapiirakan (245 cal ja 13g fat!!!!) ja kahvin makeuttajalla. Oksetti järkyttävästi sen jälkeen mutta mä vaan söin. Pääsin himaan ja kun mutsi meni hakemaan siskoani mä suuntasin suoraa tietä vessaan. Sen jälkeen olo tuntui siltä kuin voisin pyörtyä millä hetkellä hyvänsä. En oo koskaan tuntenut oloani heikommaksi. Oli pakko syödä jotain.

     Vihaan itteeni. Oonko mä liian huolimaton. Mutsi nimittäin on koko päivän paasannut siitä kuinka olen täydellinen sellaisena kuin olen. Mikä multa on jäänyt piilottamatta. Nyt huolestuttaa, mun pitää laihtua vielä ainakin kahdeksan kiloo. En voi lopettaa nyt. Se olis sula mahdottomuus. Vielä on liikaa läskiä, pitää päästä eroon siitä, pakko. Oon nyt 26 päivää ollu ilman viiltelyä ja sen huomaa. Yöt menee itkiessä ja taistellessa tätä hirviötä vastaan ja ahmiminen karkaa käsistä. Alan jo vakavasti miettiä että onko parempi vuodattaa omaa vertaan vai tuhota koko kroppa oksentelulla ja kolmen tunnin unilla. Viime yönäkin nukuin noin neljä tuntia. En jaksa enää kauan esittää täydellistä, mun maski rakoilee jo ja mä en voi antaa sen murentua.

     Tarviin vaa'an joululahjaksi mutta en uskalla pyytää, vanhemmat lähettäis mut johonkin typerälle lääkärille. Enkä mä kestä kuulla sen suusta että oon liian läski  syömishäiriölle.

   Onko teilläkin näitä päiviä jolloin kaikki menee vain päin pe*****ä? Millon viimeks?

xxx

( PS. nää kaikki kuvat jotka on liitetty mun teksteihin on mun omia muokkauksia paitsi sen ensimmäisen tekstin ) 

I just want to be skinny...

     Se mun eilisen edes vähän parempi olo on kokonaan poissa. Tänään on tullut käytyä tyhjentäytymässä vähän liiankin usein: aamupalan, päiväruuan ja siskon kanssa syötyjen karkkien jälkeen. En vaan pysty pitämään mitään sisällä. Pelkään niin paljon sitä että jos syön siitä seuraa automaattisesti lihominen. Kyllä mä ymmärrän että tämä logiikka on päin persettä, ei ihmiskeho niin toimi. Mun syömishäiriö ajatukset on vaan niin isoja etten pysty niitä enään työntämään pois. Ja silti vakuutan itselleni jokainen päivä että kaikki on hallinnassa, ei syytä murehtia. Viime uutena vuotena tämä kaikki oikeasti alkoi.
    Se ilta ja yö olivat kyllä ihan hirveitä. Muistan varmaan ikuisesti sen päivällisen. Mun mummi oli tarjoamassa mulle lisää ruokaa ''ota nyt tuosta vielä vähän kun olet niin laiha''.En olisi varmaan muutenkaan ottanut mutta kun äitini päätti avata sanaisen arkkunsa mietin olisiko kannattanut syödä yhtään mitään. ''Ei sen tarvii ottaa, onhan se paino noussut jo aika hyvin tässä viime vuoden aikana. Kyllä se söi jo tarpeeksi.'' Mä häivyin vessaan ja vaan itkin ja itkin. Äänettömästi totta kai jotta äiti ei saisi tietää miten onnistuneesti se oli taas murentanut mut. Sen yön uudenvuodenlupaus oli että musta tulisi oikeasti laiha, halusin painaa alle 40 kiloa. Se varmaan kuulostaa tyhmältä että mä reagoin miten reagoin mutta mulla on kaksi syytä:
             -Minä olin aina se kaunis ja laiha tyttö ketä kaikki rakasti, kaikki kehui aina sitä miltä mä näytin. En mä kestänyt sitä että joku kutsui mua lihavaksi. Mä elin siitä että olin aina laihempi kuin muut, terveellä tapaa. Olin hyväkuntoinen ja lihaksikas. Mulle on elintärkeää että oon muiden idea täydellisyydestä.
            -Olin jo koko syksyn ollut epätyytyväinen siihen miltä vartaloni näytti ja kun sain tietää kouluterveydenhoitajan tarkastuksessa että olin vihdoin normaalipainoinen romahdin täysin. Se lausunto oli kuin se typerys olisi kertonut että olen vakavasti ylipainoinen. Aina ennen se oli sanonut että voisin painaa hieman enemmän, en kuitenkaan ollut niin laiha että asia huolestuttaisi. Äitini oli ensimmäinen ihminen varmaan koskaan kuka olisi kutsunut minua läskiksi.
    Nyt musta tuntuu pahalta. Monilla muilla menee paljon pahemmin, joidenkin vanhemmat ovat paljon kamalampia. Ei mulla ole mitään oikeutta olla tällainen. Ensi yö tulee tämän tekstin takia varmaan taas pyörittyä itsetuhoisten ajatusten kanssa. Mutta hei mä en ole toteuttanut mun ideoita 23 päivään ja 22 tuntiin, yksikään terä ei ole koskenutkaan mun ihoon. Jotain mistä mun pitäisi olla ylpeä.

Ja arvaa vaan olenko. No en tietenkään. Olenkohan mä enää koskaan ylpeä mistään. Jotenkin musta tuntuu että sitten kun pääsen siihen 42 kiloon se ei tule riittämään.

xxx

If I eat I eat everything so I eat nothing.

Olen ollut kunnolla tänään. Söin aamulla kaksi lusikkaa myslia ja yhden jugurttia, koulun jälkeen kaksi omenaa. Illalla kun äiti tulee kotiin se pakottaa mut kyllä syömään yhden pitsa palan. Mutta en ole ahminut, en yhtään. En tiedä miltä tuntuu. Kyllähän mun pitäis olla iloinen. Mutta tuntuu vaan siltä että olisin voinut suoriutua tästäkin päivästä niin paljon paremmin. Ärsyttää. Sama juttu kuin aiemmin päivällä, sain tietää että liikunnan numeroni on kymppi. Ja en vaan pystynyt olemaan siitäkään iloinen. Halusin olla parempi. Se minimaalinen järkevä osa mua yritti huutaa että ethän sä voi edes saada parempaa numeroa. En mä tietenkään kuunnellut. En mä voinut kun olin keskittynyt itteni sättimiseen. Huono, laiska ja yksinkertaisesti paska.

   Pitäisi ruveta tekemään sitä pitsaa. Ahdistaa. Tuun miettimään koko ajan vaan niitä kaloreita jotka mä tohon taikinaan ja pohjan päälle tungen. Ei auta, muitten pitää syyä. Onneks huomenna on viikonloppu. Lauantai. Saa vihdoin tän väsymyksen pois. Tai en mä nyt tiedä oonko siitäkään niin ekstaasissa. Pitää syödä kaikki ruuat vanhempien kanssa, ei mahollisuutta paastota. Lauantaina mun oletetaan myös syövän herkkuja kun on siskon karkkipäivä. 

   Nämä mun ajatukset on outoja. Vaan kahden omenan takia haluan mennä tyhjentämään itteni. Typerää. Kyllä mä tiedän että kun tän verran syön (ne jotka pysyy mun vatsassa) niin mun pitäisi laihtua koko ajan. Näyttää vain siltä että oon tulossa läskimmäksi ja pulleemmaksi koko ajan. Ei ainakaan mitään muutosta havaittavissa reisissä. Samat vanhat paksukaiset.

   

xxx

nobody stopping me...and hi

Uusi blogi, uudet ideat. Toivottavasti joku tätä rupeaa lukemaankin. Mulla oli ennen montakin instagram käyttäjää joille olen jo noi vuoden pälättänyt diagnosoimattomasta syömishäiriöstäni. Kyllä ja joo, olen taas yksi ihminen lisää jonka ainoa tehtävä on olla kaikista laihoin. Mutta ei kouluterveudenhoitajat tai lääkärit mitään huomaa. Jos ei ole todella laiha ei kukaan susta välitä. Päätin aloittaa nyt blogin kirjoittamisen kun olen sellaista jo pitkään miettinyt ja nyt uusin instagramin poistettiin "käyttösääntöjen rikkomisen" takia. Ärsytti ja masensi että menetin samalla paljon tukijoita siellä. Yksin olin taas. Pitää vähän tuulettaa tunteitaan.

Tänään oli hirveä päivä. Jo viides putkeen kun en ole voinut pysäyttää itseäni ennen kuin tungin vastani täyteen ruokaa. Ja siitä koituu aina sama rangaistus, siitä vain kumartelemaan posliinijumalaa. Käyn varmaan myöhemmin illalla lenkillä. Mulla oli myös kemian koe. Aika helppo mutta tulen panikoimaan silti miten meni siihen asti kunnes saan korjatun paperin käteen. Pahanlaatuinen perfektionismi on myös joka päiväistä.

Ai niin. Jos joku haluaa tietää niin mun mitat ja päämäärät: 168cm, painan 52kg, goal 42kg.

xxx