What if it's all true? What if I really do deserve this? What would you say?

     "Terveisiä vankilasta! Täällä on ihan hirveää. Ruokaa tarjoillaan liian vähän ja ei pysty edes nukkumaan. Vartijat laittaa meidät uudestaan ja uudestaan stressaaviin tilanteisiin jotta pysyisimme kuuliaisina. Mutta me saadaan myös palkintoja! Ja kilpailu palkinnoista on tosi kova. Kyllä mä vielä voitan muut. Harmillista on se että vaikka meille kaikille on jo luettu elinkautiset, ne jotka on saanut eniten palkintoja saa kuolemantuomiot. En ymmärrä, vielä ainakaan. Urheilua järjestetään myös paljon. Tuntuu vaan välillä todella yksinäiseltä kun perhe ja ystävät on pitänyt unohtaa. Ei se kuitenkaan haittaa, mä ansaitsen tämän. Senhän takia mä täällä olen. Niinhän?"

^ Ana ja Mia. Mun yhestä tekstinpätkästä.

Koko yö tulee varmaan taas valvottuu. Läksyihin en oo taaskaan koskenu ja muutenki kaikki tekemättä. Päädyn sitte varmaan iskälle TETtiin. Ja perun vapaaehtosen hissan tutkielman. Ja saan mantsan aineesta kutosen. Hyvää työtä minä! Ei ihme että mutsi ja iskä kohtelee mua niinku olisin yheksän. Nukkumassa pitäis olla ennen kymmentä, herkkuja vaan lauantaisin ja ah, Girl Code on ihan väärä ohjelma mulle, menisin mieluummin siskon kanssa laskemaan pulkkamäkeä... Excuse meh?! Mä oon parin kuukauden päästä viistoista, meen riparille ja saan mopon. Mun kuuluu ottaa jo oma elämäni haltuun, saa mua ohjata muttei pakottaa. Kyllä mä tiedän että oon sekasin, ei mua väkisin tarvii pehmustettuun huoneeseen ruveta tunkeen.

xxx

Every thought is a battle, every breath is a war and I don't think I'm winning anymore.

     Yksi haluaa kuolla ja toinen on varma selviytymisestään. Mä en enää tiedä mitä mä toivon. Oon hukassa, kuka mä edes olen? Stressitasot on taas korkeimmillaan ja just sillon kun pitäisi toimia ja pystyä tekemään kaikki mä luhistun. Ahdistus iskee ja aivot pysähtyy. Mitä tapahtuu? Haluun olla laiha, haluun parantuu. Miksi, milloin, täh? Pitikö mun tääkin muistaa? Ripari, koulu, partio, mopokortti, TET, plus kaikki muu. Murrun ja taivun, en mä jaksa enää. Voisko joku ottaa tän kaiken pois ja päästää mut vapaaks?

     Saanko mä alottaa alusta? Laihdun, läskistyn. Oksettaa. Mun reidet inhottaa ja vatsasta en halua edes puhua. Millon mun käsistä tuli näin paksut? Henkinen suorituskyky, nolla.

xxx

Älä mene sovinnolla

     Herään taas miettimään omas typeryyttäni. Olis mun pitänyt tietää paremmin, jos jonkun niin mun. Kyllä mun olis pitänyt huomata että tää kaikki on valetta. Anorexian ja bulimian valheita. Miten mä edes onnistuin olemaan niin tyhmä, idiootti. Niin tyhmä että lankeen tällaseen. Ei ei ei ei. Nyt oon jumissa tässä paskassa eikä mulla edes ole mitään kunnon ongelmaa. Vajaaälynen kun olen. Monilla muilla paljon paljon huonommin asiat ja mä täällä valitan. Ei monet saa edes ruokaa joka päivä ja mä tuhlaan sitä, heitän sen roskiin, viemäriin tai en vaan suostu syömään. Mikä mun ongelma on? Miksi mä en voi elää?

"Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla"

Mä en enää aio taipua. Lupaan nyt että joku päivä oon vapaa, en anna enää muiden valheiden saada mua.

xxx

I'm so scared to give away every little secret I hide behind

     Anteeksi kaikki jotka ootte mun juttuja lukeneet. <3 En ole kirjotellut kun henkinen jaksaminen rohmahti. Nukkuminen öisin on lähes mahotonta ja stressitasot niin korkeet kuin voi olla. Ahistaa kaikki ja ei mikään.

     Tänään tullu syötyä todella paljon, inhotus minä. Puuroa, puolikas suklaakevy, salaattia, paljon leivoksia (ainakin 7) ja porkkana. Hyihyihyi. Enkä oksentanut kertaakaan. Läskistyn, pullistun ja paisun kunnes räjähdän tästä kaikesta läskin määrästä. Vaatteet ei kohta mahu päälle ja läskimakkarat heiluu. Tukkireidet höllyy kävellessä. Kukaan ei jaksa enää nostaa mua ja kaikki alkaa vihaamaan. Oon ainakin sekasin mutta enkai hullu?

     Ja ystävänpäiväkin tänään. En mä halua viettää ystävänpäivää, se tuntuu pahalta kun olen viime viikkojen ajan eristaytynyt kaikista mahollisimman hyvin.

Mä oon pettänyt ne kaikki. Ei ne mua halua, ja ei ne edes mua tunne. Ne ei tiedä mitään tästä pimeästä paskasta. Niillä ei oo hajuakaan mikä mä oon.

     Mun päässä pyörii kokoajan miljoona ajatusta ja en pysty keskittymään muuhun. Haluan olla paras mutten jaksa. I'm overthinking, all the time. Öisin ja aina kun jään yksin nää ajatukset saa ylivoiman. Ne hyökyy mun yli, kuin aallot tehtävänään hukuttaa mut. Onko parempi tapella henkensä puolesta jokaisen sekunnin ajan, vai saako jo painua pinnan alle? Onko mulla lupaa tehä sitä? 

     (Se ruokapostaus tulee hiihtoloman jälkeen)

xxx