Ja sitten tyttö putosi. Pakkohan sen oli kun ei tarinakaan muuten etenisi.

     Lipsuilua, hapuilua ja itteni vihaamista. Konetta en oo taaskaan vaivautunut avaamaan, laiska kun oon. Koko tää joululoma menee päin persettä. Päivä päivältä vihaan itteeni enemmän kun pitää syödä joka ateria perheen kanssa. Oksentanu en oo kertaakaan. Ahdistaa ja nukkuminen ei onnistu ennen tunnin pyöriskelyä sängyssä. Kohta ei varmaan yhtään hiusta päässä jäljellä öisten kohtausten takia. Vaakaa ei ole joten ei voi tietää kuinka paljon painaa. Vielä enemmän ahdistusta. Läski läski läski minä. Huomenna vanhemmat menee töihin ja mummia on helppo huijata. Aamulla aina ennen aamupalaa 40 vatsaa, 10 punnerrusta, 15 kyykkyä ja 100 x-hyppyä. Lounaan jälkeen meen varmaan lenkille. Voin varmaan oksentaa ulkona. En pysty enää ajattelemaankaa mitään muuta kuin tätä. Kaikki muu unohtuu. Pitäis olla tarkempi asioiden kanssa. Kokeita kolme ekalla viikolla kun koulu jatkuu enkä yhteenkään lukenut.

     Liikaa tekemistä, liian vähän aikaa eikä ketään joka haluais tai jaksais kuunnella. Ei sen puoleen et mä mitään kertoisinkaan. Pakko vaan painaa. Pakko yrittää parhaansa vaikkei jaksais enää sekuntiakaan. Pakko juosta, pakko jättää ruokia syömättä. On vaan pakko. Viiltely vapaakin oon vielä. 1 kuukausi ja 9 päivää oon taistellu, ihan pikkasen vielä jos ees jaksais.

xxx

Fakesmiles, makeup, high heels and long sleeves. How did we ever get here...

     Paljon ajattelua siitä mitä oon tehnyt viimeisen vuoden aikana. Tuhonnut tulevaisuuttani. Mä ajattelin ensin että en voi syödä. Olen hirveä ihminen jos syön. Paisun, pullistun ja en pysty enää lopettamaan syömistä. Mutta kuukauden kuluttua mulla oli nälkä. Kuukaudessa oli pudonnut neljä ja puoli kiloa. Kylkiluut alkoi näkyä, mä olin heikko. Päätä särki koko ajan ja polveen sattui vielä enemmän. Olin silti ekstaasissa. Näinkö helppoa se oli? En huomannut edes katsoa mitä mä tein itselleni. Aloin viiltelemään. Silti tuntu kuin olisin voittaja. Kunnes söin. Se oli hirveää. Ahmin levyn valkosuklaata ja söin päivällisen. Tiedän että tuo ei ole paljoa mutta siihen asti olin yli kuukauden syönyt noin 200cal päivässä. Yritin oksentaa. Pelotti. En pystynyt siihen ja itkin koko yön. Maaliskuusta kesäkuuhun oli pahinta aikaa. En enää välittänyt mistään. Ahmin välillä, oksensin harvoin. Olin kotona selaamassa läpi instagramin kaikki thinspo kuvat. Aluksi mua oli pelottanut että entä jos kasvu pysähtyy tai jotain hirveää tapahtuu. Eipä sekään pyörinyt turhaan päässä. Välillä halusin kuolla ja sain paniikkikohtauksia jos yritin olla viiltelemättä kahden päivän ajan. Menkat loppui kolmeksi kuukaudeksi. Kesä tuli ja ensimmäinen helpotus täydellisyyden hakemisesta. Vihasin itseäni vielä enemmän koulun alkaessa, painoin 54kg. Aloin ahmimaan enemmän. Useammin. Ja oksentamisesta tuli välttämätön paha. Nyt en enää pysty syömään normaalisti. Vaikka kuinka yritän, menetän kontrollin kokonaan. Jonka jälkeen on hirveä olo, haluaisi vain paiskoa tavaroita ja olla syömättä koko loppuelämä. Ja sitten on vuorossa vessareissu ja oksennus. Montakin kertaa päivässä. 

     Vuosi mennyt hukkaan itseni vihatessa. Mitään en ole saavuttanut. En ole yhtään viisaampi. Oppinut vain asioita jotka auttavat syömisvammauttani. Aavistus siitä että ellei kukaan mua paljasta, ensi vuosi tulee olemaan sama. Masentavaa.

xxx

Which will you lose faster, the pounds or yourself?

     Jouluaatto, se tuli ja meni. Mä yritin ihan tosissani olla välittämättä siitä mitä söin, ajattelematta sitä kuinka lihava olen. Osittain onnistuin. Ruoka oli hyvää enkä ajatellut sitä edes niin paljon, en myöskään laskenut kaloreita. Mutta arvatenkin joka kerta kun vahingossakaan vilkaisin itseäni inhotti. "Nää uudet villasukat on ihanat, ai katos kuinka läskit tukkireidet mulla on." Ajatukset harhaili enkä pystyny keskittymään. Vaikka kuinka yritin niin saatoin jäädä tuijottamaan lattiaa vartiksikin. Harmittaa kun en pysty edes nauttimaan joulusta. En pysty nukkumaan ja kaikki ajatukset aina palaa siihen miltä näytän. Vuosi sitten mulla oli mahdollisuus vielä valita, niin mä ainakin uskon. Mä olisin voinut sanoa ei laihduttamiselle. Nyt en pysty siihen enää yksin. Eikä kenellekkään voi sanoa mitään. Kaikki vaan nauraisi, enhän oo edes laiha. Idiootti.

     Katoin tossa äsken dokumentin joka kertoi kuinka lapset miettivät ulkonäköään jo hyvin nuorina. Yhdessä kohdassa sanottiin että lapsia kohdellaan kuin aikuisia liian aikaisin. Tuli mieleen että muistan kun olin yhdeksän meillä sanottiin aina että tässä perheessä on kaksi aikuista ja kaksi lasta, minä ja äiti aikuisia ja iskä ja mun pikkusisko lapsia. Mun piti käyttäytyä aina hyvin. Jutella vanhempien kanssa. Suhtautua asioihin samanlaisella järkevyydellä kuin aikuiset. Tehdä kaikki niinkuin pyydetty. Mun pikkusisko oli sillon viisi. Sen annettiin olla lapsi, mun lapsuus loppu kun olin kahdeksan, äiti ja isä ei jaksanut kahta pikkusta. Viimeistään kun olin täyttänyt kymmenen ja vaihtamassa koulua en voinut enää leikkiä. Siitä lähtien ulkonäkö on ollut kaikki kaikessa ja täydellisyys joka päiväistä. Nykyään 14 vuotiaana mun vanhemmat ei voisi edes kuvitella sitä että en olisi se tyttö joka on parhaimpia koulussa, se jolla on paljon kavereita, joka auttaa kotitöissä, leipoo ja tekee ruokaa siskolleen, on laiha ja näyttää vaan päivästä toiseen upealta. Mä haluan vaan yhden pikku asian, täydellisyyden.

     Tänään on tullu vihattua itteäni aika paljon. Hemmetti. No mutta ei voi mitään. Elämä on. Viiltely vapaa minä 1 kuukausi ja 4 päivää. Vuoden loppuun jos edes jaksaisin painaa niin hyvä olisi. 

Hyvää joulua kaikille! <3

xxx

...I wanna wish you a crappy christmas, I wanna wish you a shitty christmas from the bottom of my idiot heart...

     Ei näin, ei vittu tän näin pitäny mennä. Oon onnistunut piilottelemaan vuoden ja nyt sen piti huomata, näin lähellä joulua..?! Eli siis syy siihen että en ole kirjotellut tai lukenut mahdollisia tulleita kommentteja on mun äiti. Se kuuli torstaina illallisen jälkeen kun oksensin. Välittömästi kone ja känny takavarikkoon. Luulen että vakuutteluni on mennyt läpi ja äitikin lopettaa tuon typerän hössöttämisen. Sanoin että oli ollut niin hirveä nälkä että sitten kun sain rasvaista pitsaa huono olo iski. Ei ainakaan mikään valhe, enhän mä valehtele. Mutta ei se mua lääkärienkään luo raahannut. Ärsyttävintä tässä kaikessa on kyllä se että äiti sanoi tuntevansa kyllä oman tyttärensä. Että kyllä se huomaa jos jokin on vialla, ja en mä ole mikään kivikasvoinen tyttö jonka tunteita ei näkisi. Anteeks mitä?!? Miten se edes kehtaa sanoa niin kun ei vuoteen huomannut mitään. Nyt oon kaksi päivää taistellut kroppaa vastaan kun joka aterian jälkeen tuntuu siltä kuin ruoka ei vain millään suostuisi pysymään sisällä. Keho on jo tottunut siihen että aina ruuan jälkeen oksennetaan, siihen että ei jää yhtään kaloria sulatettavaksi. Ei voi ainakaan tän joululoman aikana tyhjentää vatsaa. Pakko olla vielä varovaisempi tän kaiken kanssa. 

     Paniikki. Entä jos lihon loman aikana? Entä jos ahmiminen jatkuu vaan vaikka en voi tehdä mitään niiden poistamiseksi? Niin kävi tänään. Turhauttaa, ärsyttää, vihaan itteeni. Mä vaan syön ja syön ja syön. Mihin se kaikki päättäväisyys katoaa ruuan lähellä. Mulla meni niin paljon paremmin alkuvuodesta, pudotin painoa ja urheilin. En ahminut ja tuskin söin mitään. En edes välittänyt siitä mitä käy jos jatkausin sillä tiellä. Alin paino oli 46 kiloa. Voin väittää että olin sentään vähän onnellisempi kuin nyt. Mä en jaksa esittää täydellistä enää kauan. Täydellisyys, sen havittelua mun koko elämä on. Äidin motto joka on kyllä nykyaan munkin: "Kyllä vain sen on ihan hyvin. Mutta hyvin ei ole täydellisesti". 

"Pakonomainen tarve olla täydellinen."

Jos joskus joudun psykiatrille luulen että papereissa tulee lukemaan tuo.

     xxx

I am fat, I used to be fat, I'll always stay as fat

     Sekavaa tekstiä tulossa. Tänään olis muuten mennyt ihan hyvin, aamupalalla vähäkalorinen smoothie ja illalla mandariini, soija jugurttia ja joulutorttu...mutta en tietenkään voinut olla ahmimatta. Hirvee ahdistus ja stressi. Ei pysty keskittymään koulussa, ei jaksa tehdä mitään kotona, enkä silti nuku öisin. Pitäisi saada kaikesta kymppi mutta ei henkisesti jaksa panostaa sitten yhtään. Pala naudan sisäfileetä, riisiä, banaani, mandariini, joulutorttu, suklaakakku pala, 8-10 piparia, kokonainen valkosuklaalevy ja pepe xxl laku meni kurkusta alas. Tuli se kyllä nopeasti ylöskin. Inhottaa. Miten voin edes syödä niin paljon.

     Kurkkuun sattuu aika hemmetisti. Ei voi enää oksennella. Pakko antaa ton parantua. Toisin sanoen seuraavat pari päivää pitäis paastota. Turvonnu olo. En mä jotenkin vaan pysty sisäistämään sitä että vaikka oon normaalipainoinen jotain pahaa voi käydä. Ei tää tunnu todelliselta. Ei mikään voi olla vikana, mitään pahaa ei voi tapahtua kun enhän mä ole edes laiha. Heikottaa iltapäivisin silti sen verran että tuntuu kuin voisin pyörtyä millä hetkellä hyvänsä. Pitää vaan painaa eteempäin. Tuloksia odotellessa. Toisaalta haluaisin että joutuisin sairaalaan ja ei tarvitsisi itse selittää vanhemmille että joo mulla on tällanen ongelma etten voi pitää ruokaa vatsassa ja maalina luut. En vaan ole tarpeeksi laiha, en voi antaa niiden keskeyttää mua nyt. Mä vihaan itteeni. Jos en vihaisi niin miksi hitossa kohtelisin kehoani näin.

xxx

Why do I eat when I know I'll get hungry again?

     Inhottava, ällöttävä, läski, idiootti, tyhmä, itsekuriton paskiainen. Ei ole edes tarpeeksi sanoja kuvaamaan sitä mikä mä oon. Tämä päivä oli taas siitä päästä jota en ees haluaisi muistaa. Skippasin aamiaisen ja lounaan, ainoa hyvä asia. Koulun jälkeen lähdettiin kaverien kans Burger Kingiin. Ja tietysti mun piti syödä järjettömät määrät ruokaa. En osaa tehdä mitään oikein, yhtään mitään. Söin siis steakhouse aterian JA kit kat jäätelöannoksen. Mitääääh?!? Söin tietysti kun tällainen possu olen niin kaiken. Enkä voinut edes oksentaa vessoilla, frendit odotti siinä mua. Ja arvatkaa vaan riittikö tuokaan määrä. Käytiin Ginassa ja sitten suuntasimme minne muuallekkaan kuin MacDonaldsille... Siellä otin omenapiirakan (245 cal ja 13g fat!!!!) ja kahvin makeuttajalla. Oksetti järkyttävästi sen jälkeen mutta mä vaan söin. Pääsin himaan ja kun mutsi meni hakemaan siskoani mä suuntasin suoraa tietä vessaan. Sen jälkeen olo tuntui siltä kuin voisin pyörtyä millä hetkellä hyvänsä. En oo koskaan tuntenut oloani heikommaksi. Oli pakko syödä jotain.

     Vihaan itteeni. Oonko mä liian huolimaton. Mutsi nimittäin on koko päivän paasannut siitä kuinka olen täydellinen sellaisena kuin olen. Mikä multa on jäänyt piilottamatta. Nyt huolestuttaa, mun pitää laihtua vielä ainakin kahdeksan kiloo. En voi lopettaa nyt. Se olis sula mahdottomuus. Vielä on liikaa läskiä, pitää päästä eroon siitä, pakko. Oon nyt 26 päivää ollu ilman viiltelyä ja sen huomaa. Yöt menee itkiessä ja taistellessa tätä hirviötä vastaan ja ahmiminen karkaa käsistä. Alan jo vakavasti miettiä että onko parempi vuodattaa omaa vertaan vai tuhota koko kroppa oksentelulla ja kolmen tunnin unilla. Viime yönäkin nukuin noin neljä tuntia. En jaksa enää kauan esittää täydellistä, mun maski rakoilee jo ja mä en voi antaa sen murentua.

     Tarviin vaa'an joululahjaksi mutta en uskalla pyytää, vanhemmat lähettäis mut johonkin typerälle lääkärille. Enkä mä kestä kuulla sen suusta että oon liian läski  syömishäiriölle.

   Onko teilläkin näitä päiviä jolloin kaikki menee vain päin pe*****ä? Millon viimeks?

xxx

( PS. nää kaikki kuvat jotka on liitetty mun teksteihin on mun omia muokkauksia paitsi sen ensimmäisen tekstin ) 

I just want to be skinny...

     Se mun eilisen edes vähän parempi olo on kokonaan poissa. Tänään on tullut käytyä tyhjentäytymässä vähän liiankin usein: aamupalan, päiväruuan ja siskon kanssa syötyjen karkkien jälkeen. En vaan pysty pitämään mitään sisällä. Pelkään niin paljon sitä että jos syön siitä seuraa automaattisesti lihominen. Kyllä mä ymmärrän että tämä logiikka on päin persettä, ei ihmiskeho niin toimi. Mun syömishäiriö ajatukset on vaan niin isoja etten pysty niitä enään työntämään pois. Ja silti vakuutan itselleni jokainen päivä että kaikki on hallinnassa, ei syytä murehtia. Viime uutena vuotena tämä kaikki oikeasti alkoi.
    Se ilta ja yö olivat kyllä ihan hirveitä. Muistan varmaan ikuisesti sen päivällisen. Mun mummi oli tarjoamassa mulle lisää ruokaa ''ota nyt tuosta vielä vähän kun olet niin laiha''.En olisi varmaan muutenkaan ottanut mutta kun äitini päätti avata sanaisen arkkunsa mietin olisiko kannattanut syödä yhtään mitään. ''Ei sen tarvii ottaa, onhan se paino noussut jo aika hyvin tässä viime vuoden aikana. Kyllä se söi jo tarpeeksi.'' Mä häivyin vessaan ja vaan itkin ja itkin. Äänettömästi totta kai jotta äiti ei saisi tietää miten onnistuneesti se oli taas murentanut mut. Sen yön uudenvuodenlupaus oli että musta tulisi oikeasti laiha, halusin painaa alle 40 kiloa. Se varmaan kuulostaa tyhmältä että mä reagoin miten reagoin mutta mulla on kaksi syytä:
             -Minä olin aina se kaunis ja laiha tyttö ketä kaikki rakasti, kaikki kehui aina sitä miltä mä näytin. En mä kestänyt sitä että joku kutsui mua lihavaksi. Mä elin siitä että olin aina laihempi kuin muut, terveellä tapaa. Olin hyväkuntoinen ja lihaksikas. Mulle on elintärkeää että oon muiden idea täydellisyydestä.
            -Olin jo koko syksyn ollut epätyytyväinen siihen miltä vartaloni näytti ja kun sain tietää kouluterveydenhoitajan tarkastuksessa että olin vihdoin normaalipainoinen romahdin täysin. Se lausunto oli kuin se typerys olisi kertonut että olen vakavasti ylipainoinen. Aina ennen se oli sanonut että voisin painaa hieman enemmän, en kuitenkaan ollut niin laiha että asia huolestuttaisi. Äitini oli ensimmäinen ihminen varmaan koskaan kuka olisi kutsunut minua läskiksi.
    Nyt musta tuntuu pahalta. Monilla muilla menee paljon pahemmin, joidenkin vanhemmat ovat paljon kamalampia. Ei mulla ole mitään oikeutta olla tällainen. Ensi yö tulee tämän tekstin takia varmaan taas pyörittyä itsetuhoisten ajatusten kanssa. Mutta hei mä en ole toteuttanut mun ideoita 23 päivään ja 22 tuntiin, yksikään terä ei ole koskenutkaan mun ihoon. Jotain mistä mun pitäisi olla ylpeä.

Ja arvaa vaan olenko. No en tietenkään. Olenkohan mä enää koskaan ylpeä mistään. Jotenkin musta tuntuu että sitten kun pääsen siihen 42 kiloon se ei tule riittämään.

xxx

If I eat I eat everything so I eat nothing.

Olen ollut kunnolla tänään. Söin aamulla kaksi lusikkaa myslia ja yhden jugurttia, koulun jälkeen kaksi omenaa. Illalla kun äiti tulee kotiin se pakottaa mut kyllä syömään yhden pitsa palan. Mutta en ole ahminut, en yhtään. En tiedä miltä tuntuu. Kyllähän mun pitäis olla iloinen. Mutta tuntuu vaan siltä että olisin voinut suoriutua tästäkin päivästä niin paljon paremmin. Ärsyttää. Sama juttu kuin aiemmin päivällä, sain tietää että liikunnan numeroni on kymppi. Ja en vaan pystynyt olemaan siitäkään iloinen. Halusin olla parempi. Se minimaalinen järkevä osa mua yritti huutaa että ethän sä voi edes saada parempaa numeroa. En mä tietenkään kuunnellut. En mä voinut kun olin keskittynyt itteni sättimiseen. Huono, laiska ja yksinkertaisesti paska.

   Pitäisi ruveta tekemään sitä pitsaa. Ahdistaa. Tuun miettimään koko ajan vaan niitä kaloreita jotka mä tohon taikinaan ja pohjan päälle tungen. Ei auta, muitten pitää syyä. Onneks huomenna on viikonloppu. Lauantai. Saa vihdoin tän väsymyksen pois. Tai en mä nyt tiedä oonko siitäkään niin ekstaasissa. Pitää syödä kaikki ruuat vanhempien kanssa, ei mahollisuutta paastota. Lauantaina mun oletetaan myös syövän herkkuja kun on siskon karkkipäivä. 

   Nämä mun ajatukset on outoja. Vaan kahden omenan takia haluan mennä tyhjentämään itteni. Typerää. Kyllä mä tiedän että kun tän verran syön (ne jotka pysyy mun vatsassa) niin mun pitäisi laihtua koko ajan. Näyttää vain siltä että oon tulossa läskimmäksi ja pulleemmaksi koko ajan. Ei ainakaan mitään muutosta havaittavissa reisissä. Samat vanhat paksukaiset.

   

xxx

nobody stopping me...and hi

Uusi blogi, uudet ideat. Toivottavasti joku tätä rupeaa lukemaankin. Mulla oli ennen montakin instagram käyttäjää joille olen jo noi vuoden pälättänyt diagnosoimattomasta syömishäiriöstäni. Kyllä ja joo, olen taas yksi ihminen lisää jonka ainoa tehtävä on olla kaikista laihoin. Mutta ei kouluterveudenhoitajat tai lääkärit mitään huomaa. Jos ei ole todella laiha ei kukaan susta välitä. Päätin aloittaa nyt blogin kirjoittamisen kun olen sellaista jo pitkään miettinyt ja nyt uusin instagramin poistettiin "käyttösääntöjen rikkomisen" takia. Ärsytti ja masensi että menetin samalla paljon tukijoita siellä. Yksin olin taas. Pitää vähän tuulettaa tunteitaan.

Tänään oli hirveä päivä. Jo viides putkeen kun en ole voinut pysäyttää itseäni ennen kuin tungin vastani täyteen ruokaa. Ja siitä koituu aina sama rangaistus, siitä vain kumartelemaan posliinijumalaa. Käyn varmaan myöhemmin illalla lenkillä. Mulla oli myös kemian koe. Aika helppo mutta tulen panikoimaan silti miten meni siihen asti kunnes saan korjatun paperin käteen. Pahanlaatuinen perfektionismi on myös joka päiväistä.

Ai niin. Jos joku haluaa tietää niin mun mitat ja päämäärät: 168cm, painan 52kg, goal 42kg.

xxx