Because nothing's wrong unless you're almost dead

     Mä olin iloinen, muutaman päivän. Ja nyt löydän itseni taas makaamasta yksin, pohjalla. Ylös, alas, ylös ja alas. Mun pääni ei osaa valita. Tunteet pieni tukahdutettu sekamelska joka rikkoutuu sillä sekunnilla kun yritän sitä selvittää. "Meen kattomaan blacklistia" , niin varmaan ellet olisi tuollainen säälittävä pikkutyttö.

     Tein testin netissä syömishäiriöstäni. Olisihan se tulos pitänyt arvata, mutta loukkaannuin mä silti. Testin mukaan ei ole mitään vakavaa meneillään, mähän olen vasta lipsumassa siihen suuntaan että syömishäiriö puhkeaisi. Ehkä kannattaa puhua jollekkin, koska mähän kertoisin terveydenhoitajalle tietysti totuuden. Masentavaa tietää ettei mulla olekkaan ongelmaa. Koska nettitestithän on aina oikeassa. Enkä ole yhtään sarkastinen lapsi tai mitään. Mutta kyllä se oikeasti häiritsee etten oikeastaan sovi mihinkään syömishäiriön kategoriaan. Minulla ja anoreksiaa/bulimiaa sairastavilla on yksi ero: minä olen epäonnistuja.

xxx

Which will you lose faster, the pounds or yourself?

     Jouluaatto, se tuli ja meni. Mä yritin ihan tosissani olla välittämättä siitä mitä söin, ajattelematta sitä kuinka lihava olen. Osittain onnistuin. Ruoka oli hyvää enkä ajatellut sitä edes niin paljon, en myöskään laskenut kaloreita. Mutta arvatenkin joka kerta kun vahingossakaan vilkaisin itseäni inhotti. "Nää uudet villasukat on ihanat, ai katos kuinka läskit tukkireidet mulla on." Ajatukset harhaili enkä pystyny keskittymään. Vaikka kuinka yritin niin saatoin jäädä tuijottamaan lattiaa vartiksikin. Harmittaa kun en pysty edes nauttimaan joulusta. En pysty nukkumaan ja kaikki ajatukset aina palaa siihen miltä näytän. Vuosi sitten mulla oli mahdollisuus vielä valita, niin mä ainakin uskon. Mä olisin voinut sanoa ei laihduttamiselle. Nyt en pysty siihen enää yksin. Eikä kenellekkään voi sanoa mitään. Kaikki vaan nauraisi, enhän oo edes laiha. Idiootti.

     Katoin tossa äsken dokumentin joka kertoi kuinka lapset miettivät ulkonäköään jo hyvin nuorina. Yhdessä kohdassa sanottiin että lapsia kohdellaan kuin aikuisia liian aikaisin. Tuli mieleen että muistan kun olin yhdeksän meillä sanottiin aina että tässä perheessä on kaksi aikuista ja kaksi lasta, minä ja äiti aikuisia ja iskä ja mun pikkusisko lapsia. Mun piti käyttäytyä aina hyvin. Jutella vanhempien kanssa. Suhtautua asioihin samanlaisella järkevyydellä kuin aikuiset. Tehdä kaikki niinkuin pyydetty. Mun pikkusisko oli sillon viisi. Sen annettiin olla lapsi, mun lapsuus loppu kun olin kahdeksan, äiti ja isä ei jaksanut kahta pikkusta. Viimeistään kun olin täyttänyt kymmenen ja vaihtamassa koulua en voinut enää leikkiä. Siitä lähtien ulkonäkö on ollut kaikki kaikessa ja täydellisyys joka päiväistä. Nykyään 14 vuotiaana mun vanhemmat ei voisi edes kuvitella sitä että en olisi se tyttö joka on parhaimpia koulussa, se jolla on paljon kavereita, joka auttaa kotitöissä, leipoo ja tekee ruokaa siskolleen, on laiha ja näyttää vaan päivästä toiseen upealta. Mä haluan vaan yhden pikku asian, täydellisyyden.

     Tänään on tullu vihattua itteäni aika paljon. Hemmetti. No mutta ei voi mitään. Elämä on. Viiltely vapaa minä 1 kuukausi ja 4 päivää. Vuoden loppuun jos edes jaksaisin painaa niin hyvä olisi. 

Hyvää joulua kaikille! <3

xxx

I am fat, I used to be fat, I'll always stay as fat

     Sekavaa tekstiä tulossa. Tänään olis muuten mennyt ihan hyvin, aamupalalla vähäkalorinen smoothie ja illalla mandariini, soija jugurttia ja joulutorttu...mutta en tietenkään voinut olla ahmimatta. Hirvee ahdistus ja stressi. Ei pysty keskittymään koulussa, ei jaksa tehdä mitään kotona, enkä silti nuku öisin. Pitäisi saada kaikesta kymppi mutta ei henkisesti jaksa panostaa sitten yhtään. Pala naudan sisäfileetä, riisiä, banaani, mandariini, joulutorttu, suklaakakku pala, 8-10 piparia, kokonainen valkosuklaalevy ja pepe xxl laku meni kurkusta alas. Tuli se kyllä nopeasti ylöskin. Inhottaa. Miten voin edes syödä niin paljon.

     Kurkkuun sattuu aika hemmetisti. Ei voi enää oksennella. Pakko antaa ton parantua. Toisin sanoen seuraavat pari päivää pitäis paastota. Turvonnu olo. En mä jotenkin vaan pysty sisäistämään sitä että vaikka oon normaalipainoinen jotain pahaa voi käydä. Ei tää tunnu todelliselta. Ei mikään voi olla vikana, mitään pahaa ei voi tapahtua kun enhän mä ole edes laiha. Heikottaa iltapäivisin silti sen verran että tuntuu kuin voisin pyörtyä millä hetkellä hyvänsä. Pitää vaan painaa eteempäin. Tuloksia odotellessa. Toisaalta haluaisin että joutuisin sairaalaan ja ei tarvitsisi itse selittää vanhemmille että joo mulla on tällanen ongelma etten voi pitää ruokaa vatsassa ja maalina luut. En vaan ole tarpeeksi laiha, en voi antaa niiden keskeyttää mua nyt. Mä vihaan itteeni. Jos en vihaisi niin miksi hitossa kohtelisin kehoani näin.

xxx