Because nothing's wrong unless you're almost dead

     Mä olin iloinen, muutaman päivän. Ja nyt löydän itseni taas makaamasta yksin, pohjalla. Ylös, alas, ylös ja alas. Mun pääni ei osaa valita. Tunteet pieni tukahdutettu sekamelska joka rikkoutuu sillä sekunnilla kun yritän sitä selvittää. "Meen kattomaan blacklistia" , niin varmaan ellet olisi tuollainen säälittävä pikkutyttö.

     Tein testin netissä syömishäiriöstäni. Olisihan se tulos pitänyt arvata, mutta loukkaannuin mä silti. Testin mukaan ei ole mitään vakavaa meneillään, mähän olen vasta lipsumassa siihen suuntaan että syömishäiriö puhkeaisi. Ehkä kannattaa puhua jollekkin, koska mähän kertoisin terveydenhoitajalle tietysti totuuden. Masentavaa tietää ettei mulla olekkaan ongelmaa. Koska nettitestithän on aina oikeassa. Enkä ole yhtään sarkastinen lapsi tai mitään. Mutta kyllä se oikeasti häiritsee etten oikeastaan sovi mihinkään syömishäiriön kategoriaan. Minulla ja anoreksiaa/bulimiaa sairastavilla on yksi ero: minä olen epäonnistuja.

xxx

Which will you lose faster, the pounds or yourself?

     Jouluaatto, se tuli ja meni. Mä yritin ihan tosissani olla välittämättä siitä mitä söin, ajattelematta sitä kuinka lihava olen. Osittain onnistuin. Ruoka oli hyvää enkä ajatellut sitä edes niin paljon, en myöskään laskenut kaloreita. Mutta arvatenkin joka kerta kun vahingossakaan vilkaisin itseäni inhotti. "Nää uudet villasukat on ihanat, ai katos kuinka läskit tukkireidet mulla on." Ajatukset harhaili enkä pystyny keskittymään. Vaikka kuinka yritin niin saatoin jäädä tuijottamaan lattiaa vartiksikin. Harmittaa kun en pysty edes nauttimaan joulusta. En pysty nukkumaan ja kaikki ajatukset aina palaa siihen miltä näytän. Vuosi sitten mulla oli mahdollisuus vielä valita, niin mä ainakin uskon. Mä olisin voinut sanoa ei laihduttamiselle. Nyt en pysty siihen enää yksin. Eikä kenellekkään voi sanoa mitään. Kaikki vaan nauraisi, enhän oo edes laiha. Idiootti.

     Katoin tossa äsken dokumentin joka kertoi kuinka lapset miettivät ulkonäköään jo hyvin nuorina. Yhdessä kohdassa sanottiin että lapsia kohdellaan kuin aikuisia liian aikaisin. Tuli mieleen että muistan kun olin yhdeksän meillä sanottiin aina että tässä perheessä on kaksi aikuista ja kaksi lasta, minä ja äiti aikuisia ja iskä ja mun pikkusisko lapsia. Mun piti käyttäytyä aina hyvin. Jutella vanhempien kanssa. Suhtautua asioihin samanlaisella järkevyydellä kuin aikuiset. Tehdä kaikki niinkuin pyydetty. Mun pikkusisko oli sillon viisi. Sen annettiin olla lapsi, mun lapsuus loppu kun olin kahdeksan, äiti ja isä ei jaksanut kahta pikkusta. Viimeistään kun olin täyttänyt kymmenen ja vaihtamassa koulua en voinut enää leikkiä. Siitä lähtien ulkonäkö on ollut kaikki kaikessa ja täydellisyys joka päiväistä. Nykyään 14 vuotiaana mun vanhemmat ei voisi edes kuvitella sitä että en olisi se tyttö joka on parhaimpia koulussa, se jolla on paljon kavereita, joka auttaa kotitöissä, leipoo ja tekee ruokaa siskolleen, on laiha ja näyttää vaan päivästä toiseen upealta. Mä haluan vaan yhden pikku asian, täydellisyyden.

     Tänään on tullu vihattua itteäni aika paljon. Hemmetti. No mutta ei voi mitään. Elämä on. Viiltely vapaa minä 1 kuukausi ja 4 päivää. Vuoden loppuun jos edes jaksaisin painaa niin hyvä olisi. 

Hyvää joulua kaikille! <3

xxx

...I wanna wish you a crappy christmas, I wanna wish you a shitty christmas from the bottom of my idiot heart...

     Ei näin, ei vittu tän näin pitäny mennä. Oon onnistunut piilottelemaan vuoden ja nyt sen piti huomata, näin lähellä joulua..?! Eli siis syy siihen että en ole kirjotellut tai lukenut mahdollisia tulleita kommentteja on mun äiti. Se kuuli torstaina illallisen jälkeen kun oksensin. Välittömästi kone ja känny takavarikkoon. Luulen että vakuutteluni on mennyt läpi ja äitikin lopettaa tuon typerän hössöttämisen. Sanoin että oli ollut niin hirveä nälkä että sitten kun sain rasvaista pitsaa huono olo iski. Ei ainakaan mikään valhe, enhän mä valehtele. Mutta ei se mua lääkärienkään luo raahannut. Ärsyttävintä tässä kaikessa on kyllä se että äiti sanoi tuntevansa kyllä oman tyttärensä. Että kyllä se huomaa jos jokin on vialla, ja en mä ole mikään kivikasvoinen tyttö jonka tunteita ei näkisi. Anteeks mitä?!? Miten se edes kehtaa sanoa niin kun ei vuoteen huomannut mitään. Nyt oon kaksi päivää taistellut kroppaa vastaan kun joka aterian jälkeen tuntuu siltä kuin ruoka ei vain millään suostuisi pysymään sisällä. Keho on jo tottunut siihen että aina ruuan jälkeen oksennetaan, siihen että ei jää yhtään kaloria sulatettavaksi. Ei voi ainakaan tän joululoman aikana tyhjentää vatsaa. Pakko olla vielä varovaisempi tän kaiken kanssa. 

     Paniikki. Entä jos lihon loman aikana? Entä jos ahmiminen jatkuu vaan vaikka en voi tehdä mitään niiden poistamiseksi? Niin kävi tänään. Turhauttaa, ärsyttää, vihaan itteeni. Mä vaan syön ja syön ja syön. Mihin se kaikki päättäväisyys katoaa ruuan lähellä. Mulla meni niin paljon paremmin alkuvuodesta, pudotin painoa ja urheilin. En ahminut ja tuskin söin mitään. En edes välittänyt siitä mitä käy jos jatkausin sillä tiellä. Alin paino oli 46 kiloa. Voin väittää että olin sentään vähän onnellisempi kuin nyt. Mä en jaksa esittää täydellistä enää kauan. Täydellisyys, sen havittelua mun koko elämä on. Äidin motto joka on kyllä nykyaan munkin: "Kyllä vain sen on ihan hyvin. Mutta hyvin ei ole täydellisesti". 

"Pakonomainen tarve olla täydellinen."

Jos joskus joudun psykiatrille luulen että papereissa tulee lukemaan tuo.

     xxx