I just want to be skinny...

     Se mun eilisen edes vähän parempi olo on kokonaan poissa. Tänään on tullut käytyä tyhjentäytymässä vähän liiankin usein: aamupalan, päiväruuan ja siskon kanssa syötyjen karkkien jälkeen. En vaan pysty pitämään mitään sisällä. Pelkään niin paljon sitä että jos syön siitä seuraa automaattisesti lihominen. Kyllä mä ymmärrän että tämä logiikka on päin persettä, ei ihmiskeho niin toimi. Mun syömishäiriö ajatukset on vaan niin isoja etten pysty niitä enään työntämään pois. Ja silti vakuutan itselleni jokainen päivä että kaikki on hallinnassa, ei syytä murehtia. Viime uutena vuotena tämä kaikki oikeasti alkoi.
    Se ilta ja yö olivat kyllä ihan hirveitä. Muistan varmaan ikuisesti sen päivällisen. Mun mummi oli tarjoamassa mulle lisää ruokaa ''ota nyt tuosta vielä vähän kun olet niin laiha''.En olisi varmaan muutenkaan ottanut mutta kun äitini päätti avata sanaisen arkkunsa mietin olisiko kannattanut syödä yhtään mitään. ''Ei sen tarvii ottaa, onhan se paino noussut jo aika hyvin tässä viime vuoden aikana. Kyllä se söi jo tarpeeksi.'' Mä häivyin vessaan ja vaan itkin ja itkin. Äänettömästi totta kai jotta äiti ei saisi tietää miten onnistuneesti se oli taas murentanut mut. Sen yön uudenvuodenlupaus oli että musta tulisi oikeasti laiha, halusin painaa alle 40 kiloa. Se varmaan kuulostaa tyhmältä että mä reagoin miten reagoin mutta mulla on kaksi syytä:
             -Minä olin aina se kaunis ja laiha tyttö ketä kaikki rakasti, kaikki kehui aina sitä miltä mä näytin. En mä kestänyt sitä että joku kutsui mua lihavaksi. Mä elin siitä että olin aina laihempi kuin muut, terveellä tapaa. Olin hyväkuntoinen ja lihaksikas. Mulle on elintärkeää että oon muiden idea täydellisyydestä.
            -Olin jo koko syksyn ollut epätyytyväinen siihen miltä vartaloni näytti ja kun sain tietää kouluterveydenhoitajan tarkastuksessa että olin vihdoin normaalipainoinen romahdin täysin. Se lausunto oli kuin se typerys olisi kertonut että olen vakavasti ylipainoinen. Aina ennen se oli sanonut että voisin painaa hieman enemmän, en kuitenkaan ollut niin laiha että asia huolestuttaisi. Äitini oli ensimmäinen ihminen varmaan koskaan kuka olisi kutsunut minua läskiksi.
    Nyt musta tuntuu pahalta. Monilla muilla menee paljon pahemmin, joidenkin vanhemmat ovat paljon kamalampia. Ei mulla ole mitään oikeutta olla tällainen. Ensi yö tulee tämän tekstin takia varmaan taas pyörittyä itsetuhoisten ajatusten kanssa. Mutta hei mä en ole toteuttanut mun ideoita 23 päivään ja 22 tuntiin, yksikään terä ei ole koskenutkaan mun ihoon. Jotain mistä mun pitäisi olla ylpeä.

Ja arvaa vaan olenko. No en tietenkään. Olenkohan mä enää koskaan ylpeä mistään. Jotenkin musta tuntuu että sitten kun pääsen siihen 42 kiloon se ei tule riittämään.

xxx