I've lost my friends again, and it was my fault.

     "Minä olen se tyttö. Se tyttö kenestä sinä et olisi ikinä uskonut. Se tyttö joka oli aina niin viisas, täydellinen. Se tyttö joka näytti kaikille mihin tuli pyrkiä. Tyttö joka nauroi ja hymyili, osallistui niihin hulluihinkin ideoihin. Miten se tyttö voisi langeta johonkin tällaiseen? Ei se tyttö voi olla masentunut, viillellä tai itkeä itseään uneen. Ei se tyttö vietä päiviään ahmimassa, oksentamassa ja itseään vihaamassa. Ei se nyt ainakaan unelmoi kuolemasta. Väärin. Minä olen se tyttö. Ja minä olen surullinen."

Kirjotin ton joulukuun alussa. Ennen kun mutsi oli alkanut epäilemään mitään. Sillon kun oksentelin kaiken ruuan, bulimia oli pahimmillaan. Tajusin tänään sen minkä mutsi ja ana on halunnu mun ymmärtävän, mun bestikset ei kuulu olla mun bestiksiä enää. Se satuttaa. H ja A (kutsun niitä tästä lähtien H ja A) on selvästi jättäny mut pärjäämään yksi vaikka ne muuta väittää. En mä enää kuulu siihe mukaan. Se on ollu varmaa jo pitkää, mä en oo vaa pystyny myöntämää sitä. Ei voi mitään. Nyt kukaan ei oo ainakaan pystäyttämässä mua. Kukaan ei voi enää estää mua.

xxx