My heart is beating but does that really mean I'm alive?

     En ole taaskaan kirjoitellut. Ideana oli iloisempi postaus siitä kuinka olen nyt paremassa kunnossa ja pää on kasassa, piti myös puhua fiftari tyylistä johon olen rakastunut. Mutta eipä tietenkään. Romahdus ja toivon katoaminen ovat olleet tämän iltapäivän ohjelmassa.

     Leivoin taas pitkästä aikaa ja mihinkäs muuhunkaan se voisi johtaa kuin ahmimiseen ja kontrollin menettämiseen. Istuin sitten vartin vessan ovella tuijottamassa en mihinkään, huonovointisena odottamassa päätöksenteon valmistumista päässä. Menin istumaan takas olohuoneeseen ja vihasin itteäni. Läski paska minä. Ei mitään itsehillintää. Haluan taas oksentaa ja olla syömättä, haluan takaisin sen kropan joka mulla joskus oli. En mä pysty elämään tässä ihraläjässä. Mä yritän parhaani selviytyä kohti kesää, mutta tämä ei ole elämistä. Rämmin päivästä toiseen yrittäen vakuuttaa itelleni että kaikki on kunnossa, mä oon ihan fine. Ja sit tulee romahdus. Mä en kestä enää tätä. Milloin mä saan luvan luovuttaa?

     Mulla on yksi kysymys sille ihmiselle joka mä olin 13 vuotiaana; miksi sä olit niin tyhmä ja antauduit analle?

xxx