Luulet että tästä on mahdotonta toipuu

     Heräsin aamulla Jannan Sä Et Ole Hullu lauluun. Makasin parvella ja kuuntelin. Kuuntelin heräilevää siskoa, kuuntelin jään rasahtelua ulkona ja kuuntelin musaa. "Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät. Hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa." Kumpa se vaan olisi totta. Mun täytyy päättää mihin suuntaan mä rupean mun elämää viemään. Mulla on etuoikeutettu elämä, täällä mä makaan lämpimässä kun joku toinen ei oo ikinä päässyt nukkumaan kunnon sängyssä. Radioselostaja napsauttaa mut ulos mun filosofisesta pohdiskelusta. Pakko johtua siitä että olen mökillä. Kotona aamut on perseestä ja täällä mä ajattelen tällasia.

      Luuttuan lattiaa. "Hei tuu auttamaan näitten tyynyjen kanssa" mutsi huutaa. Joo joo, hetki kun oon saanut nämä aiemmat sun jakelemat tehtävät hoidettua. "Ja hei, älä unohda luututa noita listoja. Niihin on keräytyny aika paljon pölyä talven aikana." Miten mä voisinkaan? Sä pidät huolen siitä että mä en koskaan unohda mitään mitä sä käsket. Pakkaa, vie jo ne sun laukkus, etkö sä oo vieläkään saanut tota aikaseks; kuule mutsi mä en unohda mitään. Kastan luutun veteen. Mun pitäis jo lopettaa oikean hetken odottaminen. Oikean hetken sille millon saan olla kipeä, millon laihdutan ja millon kapinoin mutsia vastaan. Ei ole oikeaa hetkeä noille asioille. Aina tulee joku este. Joskus mua pelottaa se että mun kaytös erottaisi mutsin ja iskän, joskus taas se saattaisi peruuttaa jonkun perheen yhteisen menon. Mun toiveet siitä mitä haluan tehdä ei ole mitenkään järkeviä, mä tiedän sen. Mutta kyllä munkin täytyy välillä elää, itseäni varten. "Mitä sä oikein jäit sinne tekemään?! Ala jo tulla!" Niin. Jos mä nyt ikinä onnistun siinä, mietin samalla kun vedän tennaria jalkaan.

#throwback viime kesä Kööpenhamina, mä ja iskä. Olin jopa onnellinen, välillä.

xxx