I'm just so sick of it all, so sick of it

     Kyyneleet valuu pitkin mun poskia, jatkaen matkaansa kaulalle. Mustia helmiä jotka kuivuvat kasaan, jättäen jälkeensä kaksi noen väristä viivaa. Selkä vasten seinää, yksin, huoneessani, ilman valoja. Huone sotkuinen ja pimeä, sehän kuvaa just mua. Yksi nyyhkäys, ainoa ääni joka musta kuuluu. Kännykän valo paistaa kirkkaasti silmiin. Mä oikeasti huusin äidille, seisoin sen edessä nöyrtymättä. "En minä sitä huutamista aloittanut, sun tyttäresi se oli!", äiti huutaa iskälle. Syytä vain mua, kun et voi omaa vastuuta vittu ikinä ottaa mistään.

(minä, sen jälkeen kun ylhäällä oleva tapahtui)

     En mä jaksa enää mun perhettä. Kyllä mä mun siskoa rakastan, ehdoitta. Silti mä vaan haluan pois. Mahdollisimman kauas. Äiti ja iskä riitelee nytkin, ne tekee sitä joka saamarin päivä. Mutta ei se oo minkä takia mä en enää jaksa yrittää, tai se minkä takia mä haluan kapinoida. Eilen aamulla äiti sen varmisti minulle ettei kannata enää yrittää. Se huusi ja raivosi yhdestä partiohuivista... repi vaattet siskon vaatekaapista, rikkoi samalla pari hyllyä, heitti tarvarat pois hyllyiltä ja tyhjensi kaiken lattialle. Systerin itkiessä hysteerisesti, mutsin huutaessa, mulla vaan kliksahti päässä. Oon yrittänyt kaikkeni, tehnyt parhaani, unohtanut itseni, ja silti tällaista tapahtuu. "Sä et voi tehdä noin, se on vain yksi partiohuivi!", huusin mutsille. Ihan fine että se huutaa mulle. Mä olen tottunut, se ei satu niin paljoa. Ehkä. Melkein. Muttei mun viattomalle siskolle. Mutsi, mä vihaan sua välillä. Mä en enää kuuntele. En välitä. Antaa sen huutaa, mä en välitä.

xxx