Because nothing's wrong unless you're almost dead

     Mä olin iloinen, muutaman päivän. Ja nyt löydän itseni taas makaamasta yksin, pohjalla. Ylös, alas, ylös ja alas. Mun pääni ei osaa valita. Tunteet pieni tukahdutettu sekamelska joka rikkoutuu sillä sekunnilla kun yritän sitä selvittää. "Meen kattomaan blacklistia" , niin varmaan ellet olisi tuollainen säälittävä pikkutyttö.

     Tein testin netissä syömishäiriöstäni. Olisihan se tulos pitänyt arvata, mutta loukkaannuin mä silti. Testin mukaan ei ole mitään vakavaa meneillään, mähän olen vasta lipsumassa siihen suuntaan että syömishäiriö puhkeaisi. Ehkä kannattaa puhua jollekkin, koska mähän kertoisin terveydenhoitajalle tietysti totuuden. Masentavaa tietää ettei mulla olekkaan ongelmaa. Koska nettitestithän on aina oikeassa. Enkä ole yhtään sarkastinen lapsi tai mitään. Mutta kyllä se oikeasti häiritsee etten oikeastaan sovi mihinkään syömishäiriön kategoriaan. Minulla ja anoreksiaa/bulimiaa sairastavilla on yksi ero: minä olen epäonnistuja.

xxx

Next week meal plan

      Ensi viikon ruokapyramidin olisi siis tarkoitus näyttää tältä. Vettä, cola zeroa (addiktoitunut), purkkaa ja erilaisia siemeniä. Perjantaina kuupperi, pakko laihtua niin paljon kuin mahdollista että jouksu paranee. Joka päivä salille. Pakko yrittää. 

Pakko onnistua. 

12 minuuttia aikaa juosta kolme kilometriä.

Tavoite asetettu.

xxx

(aiempi oma ennätys 2850 m)

     Mä olen tehnyt virheen. Mä en normaalisti koskaan anna ihmisten tietää kuka mä oikeasti olen. Vain kerran niin on tapahtunut ja nyt mä olen taas yksin. Ja se että joku joka oikeasti tuntee sut ei enää olekkaan niin tärkeä satuttaa perkeleesti. Miksi mä tein niin. Olisi mun pitänyt tietää paremmin. Mä vaan tarvitsin jonkun kenelle puhua, jonkun joka ymmärsi. Se oli väärin tehty. Mä arvasin sen jo silloin. 

      Oon vaan niin yksin.

xxx

You're not supposed to feel like this

     Mun silmiä särkee ja ne on punaiset. Korjailen silmämeikkejä. Voi varmaan arvata että oon taas itkenyt. Millon mun elämästä tuli tällaista? Himaan heti koulun jälkeen, keittiössä itkemistä. Epävarmuus, ahistus ja itseinho ainoat mun vierellä. Mua sattuu, paljon. En haluais päästää irti H:sta. "En mä halua!" kiljuin selkä astianpesukonetta vasten. Niin mille mä kiljuin? Analle joka sanoo että niin olis parempi. Muttakun mä tiedän. Mä vain romahtaisin, lopullisesti. Mä vaikutan siltä että oon parantumassa. Mä syön ihan hyvin, mä en oksentele ja viiltely on vähentynyt. Silti mulla on pahempi olo kuin koskaan. Mä. En. Vaan. Jaksa.

xxx